heihei Reims

Huhhuh.

Viime perjantaina sanoin sitten hyvästit Reimsille.

Viimeinen viikko oli ihan outo, ei mulla ollu ollenkaan sellanen olo että oisin lähössä sen härdellin keskellä.

Työläilin alkuviikon ennakkotehtävien parissa ja niitten lähettämisen ja kaiken öllöllöö.

Lapsilla oli loma ja ne seuraili silmät pyöreenä vieressä kun hakkasin mun tietokonetta nyrkillä ja kiroilin suomeksi kun kone sammu viidennen kerran mun yrittäessä saada lyhäriä DVD:lle.Ne oli niin kiltisti koko viikon, Anne-Fleurista kuoriutu ihan eri persoona. Se vaan halaili ja pussaili mua koko viikon ja halus olla mieliksi. Raasu.

Torstaiaamuna sitten alko uus hulabaloo kun Iitu ja Saara tuli Reimssiin. Haettiin kunnon aamupalamätöt leipomosta ja istuskeltiin trampoliinilla Anne-Fleurin esittäessä meille tanssisooloja. Siivottiin ja pakattiin kans ja en ois kyllä varmaan täysjärkisenä siitä urakasta selvinny ilman tyttöjen apua. Kiitos kanat!

Perjantai oli jotenkin random, käytiin perheen kans keskenään syömässä lounasta eikä mulla ollu ollenkaan sellanen lähden-pois-olo. Oli vielä kauheasti hoidettavaa ja sen kaiken siivoilun keskellä kerkesin käydä aina vaan välissä moikkaamassa että miten niillä lapsilla menee. Kävin yhessä vaiheessa vähän kuvailemassa Stania mutta se jotenki ärsyynty siitä kamalasti.

En kerenny ottaa ku yhen kuvan ku se alko huutaan että ÄLÄ OTA TOI ON TOSI ÄRSYTTÄVÄÄ ja seuraavaks se oliki sitte juoksemassa mua kohti mielipuolisen näkösenä ja tönäs mut seinään täysiä. Onneks ei menny kamera rikki. Mulla on siitä kuvaki ku näppäsin sen sillon ku se juoksi mua kohti. Tätä kuvamateriaalia tulossa esille varmaankin myöhemmin. Oli aika spooky. Musta tuntuu että sillä oli joku eroahdistus ja Janikalla on tästä teoria, että Stan halus olla mulle oikein ilkee ihan tahalleen ettei mulla tulis sitä niin kauhee ikävä.

Illalla sitten oli vähä itku kurkussa, mutta en kuitenkaan perheen eessä kyynelehtiny. Stan ei suostunu halaan mua, se ois varmaan alkanu itkemään eikä se halunnu siinä kaikkien nähen. Eipä sillä, ei mullakaan ois huvittanu alkaa siinä itkeen ja tiiän että oisin alkanu jos oltais halattu. Onkohan tää ihan normaalia.

Kuitenki, sitten suljin oven viimeisen kerran ja menin sitten tyttöjen kanssa vielä kierteleen öistä Reimsiä ja nollaamaan tunnemyrskyä. 

Aamulla juna lähti 7.51 kohti Pariisia ja täällä ollaan. Johannes tuli vastaan ja raahattiin mun miljoona laukkua kävellen Republiquelle Gare de l'estiltä. Otettiin pikkunokosia ja sen jälkeen viikonloppu hurahtikin ohi tosi äkkiä kun Tristan Hollannista oli Pariisissa kyläilemässä!

Nyt oon Janikalla le Vésinetissä ja tää on ehkä maailman kaunein pieni kylä. Tulin yksin junalla joskus kuuden aikaan ja istuin vaan tuolla puistonpenkillä hetken ja kuuntelin vaan musiikkia ja kuuntelin lintuja ja kattelin puita kun ne huojui. Oven mulle tuli avaamaan pieni Juliette joka viskasi avaimet niin korkealle että ne kuulemma meni pilven päälle. Hetken päästä ne kuitenkin satoi alas ja löytyi nurmikolta.

          

Terveisin Siiri valmiina tuleviin taisteluihin